Viime sunnuntain Naisten kympistä tuntuu olevan jo ikuisuus, kääntyihän vuodenaikakin lähes ympäri helteistä räntäsateeseen. Kun alkutalvesta ilmoittauduin tähän juoksutapahtumaan, ajattelin pääseväni maaliin sellaisessa reilun tunnin ajassa, ehtisinhän juosta säännöllisesti koko kevään.
No, sitten tanssiryhmäni esitys valittiin valtakunnalliseen koreografiakatselmukseen, mikä tarkoitti ylimääräisiä treenejä. Seuraavaksi sairastuin järkyttävään flunssaan, joka tuntui jatkuvan ikuisesti. Kolmas hyvä uutinen oli uudet työkuviot. Lopullinen niitti oli siitepölykausi, joka (ensimmäistä kertaa minulla koskaan) aiheutti helmikuisen flunssanuhan jatkumisen pitkälle huhtikuuhun lähes katkeamatta. Näistä kaikista seikoista johtuen pääsin treenilenkille 12 kertaa, kun mukaan lasketaan myös viime vuoden puolella juostut viisi lenkkiä. Pisin juostu matkani oli n. 6,5 kilometriä.
H-hetken lähestyessä oli siis melko selvää, että reilun tunnin ajasta olisi ihan turha haaveilla. Soppaa tuli kaunistamaan vielä ihana helle, joten päätös mennä virran mukana oli helppo tehdä. En ottaisi paineita ajasta, ja kävelisin aina, kun siltä tuntuisi. Torstaina juostu "viimeistelytreeni" (kuolen nauruun) antoi odottaa sellaista puolentoistatunnin megasuoritusta.
Sunnuntaina jännitti. Olin aivan pasmat sekaisin, mitä tarvitsisin mukaan ja mitä pukisin päälle ja monelta pitäisi lähteä ja mitähän vielä. Lopulta olin kisapaikalla vähän puolen päivän jälkeen, löysin kaverini sieltä tuhansien pinkkipaitaisten joukoista ja yhtäkkiä pitikin jo lähteä.
Alku oli karmeaa. Sykkeet oli jännityksestä tapissa jo hyvissä ajoin ennen lähtöviivan ylitystä, joten reitin alun lämmittelymäet olikin sitten aikamoista myrkkyä. Päätös "kävellä aina kun siltä tuntuu" lensi romukoppaan, koska eihän sitä nyt heti voi luovuttaa. Just. Luovuttamisen sijaan ajoin itseni piippuun. :D
Ensimmäisen vesipisteen jälkeen (n. 3 kilsaa) alkoi olla selvää, että yhtään mäkeä en enää juokse, ja niinpä ne Linnunlaulun radanvarren kapeat ja jyrkät mäet mentiin suosiolla tallustellen. Onneksi väkeä oli paljon, ja muutkin vaihtoivat tyyliä lennossa, joten mikään luuseriolo ei tullut missään vaiheessa.
Kilometrikyltit vilisivät silmissä (jossain vaiheessa myös kaikki muukin vilisi..), ja yhtäkkiä oltiinkin jo toisella juomapisteellä, noin kuudessa kilometrissä. Vettä suuhun ja päähän ja eikun eteenpäin. Yllätyksekseni seitsemän kilsan kohdalla jotain loksahti - tämän pidempää matkaa en ole koskaan lenkkeillyt, kävellen tai juosten, joten nyt ei ole kuin voitettavaa. Kroppa tuntui tottuneen kuumuuteen ja askel vei eteenpäin. Vauhti ei tosiaan ollut päätä huimaavaa, ja sykkeetkin vähän turhan korkeat, mutta pahalta ei enää tuntunut. Kun reittikin vaihtui enemmän laskevaksi kuin nousevaksi, niin mikäs siinä oli rullailla. Paras osa koko matkaa.
Jäähallin kohdalla fiilis oli jo melko korkealla, ja loppusuora vasta siisti olikin! Kun maalikaari ilmestyi näkyviin, löytyi jostain vielä se viimeinen puristus. Maalissa olo oli lähes yhtä euforinen kuin viime kesänä Tahkon MTB:n jälkeen. I freaking did it. Juoksin 10 kilometriä, miinus ne muutamat kävellyt sadat metrit. Aika oli sen reilut puolitoista tuntia, mutta who cares. Voitin itseni, ja se on tärkeintä.
Maalissa kelpasi hymyillä tuskaisesti!
Milles kympille sitä seuraavaksi ilmoittautuisi? :D
(Sunnuntain kruunasi vielä tanssikoulun kevätesitys, jonne mentiin ns. samoilla jaloilla. Maanantaina kävely oli vielä suht helppoa, mutta tiistaina aivan tuskaa. Keskiviikkona jo tosiaan helpotti.)
