Pääsimme lähtemään kohti Tahkoa perjantaina viiden aikaan, mistä johtuen olimme perillä vasta lähempänä puolta yötä. Onneksi seurueemme toiset jäsenet olivat käyneet hakemassa kisavermeet myös meille: muovipussillinen ohjeita ja sponsoriläystäkettä, unohtamatta tyylikästä osallistuja-t-paitaa (tänä vuonna se oli Miehen mielestä oikeastikin tyylikäs, näin ei ole ollut aina). Kiinnitimme pohjoisen (okei, pohjoisemman) valoisassa yössä fillareihimme ajanottochipit ja kisanumerot, Mies tarkasti renkaiden ilmanpaineet ja taisi ottaa muutaman orientoivan kisakaljankin, minä sen sijaan suuntasin nukkumaan. Sainkin yllättävän hyvin unen päästä kiinni, mutta taisi siitä yöstä jonkun verran mennä ihan vain pyöriskelyynkin...
Lauantaina kello herätti seitsemältä, mutta oikeastihan olin jo hereillä. Hermot, hermot ;). Napaan aamupuuroa raejuustolla ja yksi viipale leipää, himpun mehua ja kuppi teetä. Yybertyylikkäät vermeet niskaan ja viime hetken tarkistukset: onko energiapatukat, mahtuvatko ne puhelimeni kanssa superpieneen tuliterään satulaukkuun, missä vesipullo. Minun lähtöaikani oli tasan yhdeksältä, yhdessä kahden muun kaverimme kanssa, ja Mies lähtisi sitten meidän peräämme 20 minuutin jälkeen. Hieman puoli yhdeksän jälkeen suuntasimme kaikki yhdessä mökiltä kohti lähtöaluetta.
Lähtöalueella se sitten viimeistään iski tajuntaani: olen lähdössä tuonne metsään, kiipeämään ylämäkiä 25 kilometrin ajaksi. Sykemittari näytti leppoisaa 130 lyönnin leposykettä. Löysin paikkani lähtöruuhkasta, asettauduin sopivan kauas kärjestä, ettei ihan heti tarvitsisi jäädä jalkoihin ;). Minuuttia ennen lähtöä musiikki hiljeni, ja kuuluttaja kuulutti ensin 30 sekuntia, sitten 15 ja lopulta kuului lähtölaukaus. Kajareista alkoi pauhata Queenin "I want to ride my bicycle" ja sadat hullut ampaisivat matkaan! Edelleen ihmetyttää, miten siinä tärinässä sain ollenkaan poljettua.. Mies ja yksi sattumalta myös paikalla kannustamassa ollut ystäväni vilkuttivat yleisöstä ja minä lähdin kyynelsilmin puskemaan. Enää ei käännyttäisi takaisin, se oli menoa nyt.
Reitti alkoi maantiellä, mutta kääntyi pian ulkoilureitille, eli hiekkatielle. Siitäkin melko pian me 25 kilsan taittajat sukelsimme metsään, pidempien reittien puskijat jatkoivat hieman kauemmas. Ja sitten alkoivat ne ylämäet. Jösses, sanon minä. Se oli kyllä luulot pois heti kättelyssä. Eihän siinä tällaisen untuvikon auttanut muu kuin hypätä satulasta ja työntää. Ja työntää vähän lisää. Sykkeet hipoivat maksimeja, kuumuus oli läpitunkevaa (sää oli perinteitä noudatten erittäin helteinen), veri maistui suussa. Että peruslenkillä ollaan. Kilpailjaporukka yksi toisensa jälkeen sujahti ohitse, kyllä siinä naista söi (muutkin kuin paarmat). Ja avain yhtäkkiä, kun tuntui että juuri nyt läkähdyn ja pyörryn siihen mäntymättäälle, mutkan takaa paljastui ensimmäinen huoltopiste. (60 kilometrin lenkillä on yhteensä viisi huoltoa, ja tämä jolle meidän reittimme tuli, on tuon reitin toiseksi viimeinen.)
Aikaa oli kulunut tunti ja matkaa taittunut sellaiset kuusi kilometriä. Ei kovin mairittelevaa, mutta hei, ensimmäistä kertaa jne. Tästä parinkymmenen minuutin päästä ensimmäiset tältä reitiltä tulisivat jo maaliin... Itse puuskutin huollolla noin viisi minuuttia, kaadoin vettä päähän ja istuin hetken varjossa. Sain lisäksi syötyä yhden suolakeksin ja hörpättyä puoli mukillista urheilujuomaa, ennen kuin oli aika jatkaa taistelua. Seuraavalle (ja samalla siis viimeiselle) huollolle olisi tuo samainen kuuden kilometrin matka. Kyllähän siitä nyt selviäisi!
Tämä kakkospätkä olikin ehkä suosikkini koko reitiltä. Maasto oli vähemmän ylämäkeä, enemmän poljettavaa polkua. Toki siihen mahtui vaikeita kivisiä ylä- ja alamäkiä, mutta sain myös elintärkeitä onnistumisen tunteita, kun pystyin ajamaan yhtäjaksoisesti pidempiäkin pätkiä, eikä koko ajan tarvinnut olla hyppäämässä satulasta alas. Pahin ärsytys olivat paarmat ja muut öttiäiset, joita oli kyllä enemmän kuin laki sallii. Olin myös sataprosenttisen varma, että olen koko porukan hännillä, mutta sitten sain silmiini toisen ikäiseni tytöntyllerön, jonkin verran itseäni perässä siis. Ajattelin, että hänen kanssaan tulemme kyllä yhdessä maaliin, tsempattava on! Hieman ennen toista huoltoa (tätä en siis tietenkään tiennyt) ohitse meni muutama superkovaa ajava mies. He olivat 60 kilsan reitin kärkeä, ottaneet meikäläiset kiinni. Great. Tarkoittaisi sitä, että loppumatkasta heitä suhaisi ohi sellaiset muutama sata..
Toisella huollolla oloni ei ollut ollenkaan niin kamala kuin ensimmäisellä, ja sain jopa juotua kokonaisen mukillisen sporttilimua :D. Jälleen kastelin koko pään jäävedellä ja nappasin suolakeksin. Katseltiin hetki täysiä ohi ajavia kuuskymppiläisiä, mutta sitten oli vain pakko lähteä reitille itsekin. Kokeneemmat tiesivät sanoa, että tällä loppupätkällä mahtuisi myös semiturvallisesti väistämään kovempaa ajavia. Mikä olikin ihan hyvä, muuten seisoisin siellä puskissa varmaan vieläkin, tai ainakin pitkälle lauantai-iltaan..
"Loppupätkä" tarkoitti tällä minimatkalla toki siis vielä puolta koko reitistä. Ja siitäkin suurin osa olisi El Grandea, useita kilometrejä pitkää tappavan tasaista ylämäkeä. Se on niin tuskainen, että monet kokeneemmatkin ajajat joutuvat hetkittäin työntämään. Minun kohdallani sanaa hetkittäin käytetään kyllä siihen ajamiseen. Mutta siitä olen hemmetin ylpeä: onnistuin ajamaan useita pätkiä, ja voittamaan pelkojani kivisten ylämäkien suhteen! Kakkoshuollolla yhtä aikaa ollut "Jaana" sai minut vähitellen kiinni puuskuttaessani tauoilla El Granden laidalla ja menimmekin sitten yhtä matkaa loppuun. Arvostan myös suuresti kaikkia minut ohittaneita fillaristeja, jotka tsemppasivat ja kiittivät annetusta ohitustilasta. Etiketti oli hallussa. :)
Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen (todellisuudessa noin puolitoista tuntia) olimme Tahkon huipulla. Ja mitkä maisemat! Pysähdyimme Jaanan kanssa ottamaan muutamat kuvat, tässä vaiheessa ei sillä loppuajalla ollut niin suuren suurta merkitystä, ja juhlistimme yläfemmoilla El Granden selättämistä. Mutta eihän tässä toki ollut vielä kaikki. Alaskin oli tultava. Mutta sitä ennen jatkettava vielä vähän ylämäkeen, melkoista huijausta. Mutta sitten se koitti, alamäki. Eikä ihan mikä tahansa alamäki, vaan hullun kivinen ja äkkijyrkkä hissilinja Tahkon pisintä rinnettä pitkin. Koska ajattelin tarvitsevani sekä päätäni että raajojani myös jatkossa, ei auttanut muu kuin hypätä satulasta ja taluttaa koko helvatan mäki alas.. Ylhäällä aikaa lähdöstä oli kulunut noin kolme ja puoli tuntia, joten uskoin pystyvämme alittamaan salaisen neljän tunnin aikatavoitteeni. Alamäkiosuus oli kuitenkin niin vaikea, että nysväsimme sitä melkein puoli tuntia (Mies, joka ajoi/jarrutteli mäen alas satulassa, käytti siihen aikaa noin kymmenen minuuttia, eli ihan lyhyt pätkä se ei tosiaankaan ollut.)
Kun sitten tämäkin este oli selätetty, olikin jäljellä enää muutaman kilometrin loppusuora. Poljimme Jaanan kanssa rinta rinnan ja ylitimme maaliviivan lopulta neljän sekunnin kymmenyksen erolla, minä ensin, hän perässä. Se tunne, kun ajoin maaliportista läpi, selostaja kuulutti nimeni, "seurani" ja aikani ja tajusin päässeeni maaliin, oli jotain sanoinkuvaamatonta. Itkuhan siinä tuli. Järjestäjät irrottivat ajanottochipin ja lykkäsivät täriseviin käsiini sponsorin proteiinijuoman. Aivoni olivat puuroa shokista, onnesta, kuumuudesta ja väsymyksestä, mutta onnistuin löytämään kannustamassa olleen ystäväni ja sain penkin alleni. Järki palasi hitaasti ja totuus konkretisoitui:
Minä tein sen. Saavutin tavoitteeni, ajoin maaliin, en luovuttanut, enkä ollut edes viimeinen. Aika 4.05.33,0 ei varsinaisesti kehuja kaipaa, mutta se on paras ikinä ajamani aika maastopyöräkisoissa. Ja siitähän voi vain parantaa. ;)
Hetken puhaltamisen jälkeen löysin loputkin mökkiseurastamme ja käteeni lykättiin kylmä siideri. Poseerasin urpona kuvissa ja kertasin fiiliksiäni. Hullut kaverimme, jotka olivat lähteneet 120 kilometrin matkalle, tulivat puoliväliin hieman minun maaliintuloni jälkeen, eli ennätin myös kannustaa heitä toiselle kierrokselle. Miestä piti odottaa maaliin vielä noin tunti, hänellä oli ollut tukkoisempi päivä ja 60 kilometriin meni noin viisi tuntia. Palauteltuamme maalialueella tovin jos toisenkin kävimme täyttämässä mahamme kisailijoiden pastabuffassa. Eipä ole muuten aiemmin maistuneet lihapullat ja pennepasta yhtä hyviltä!
Vaivalloisesti kantavin jaloin poljimme takaisin mökille, kävimme saunassa ja otimme pienet päiväunet odotellessamme loppuporukkaa takaisin polulta. Toinen 120-kerholaisemme joutui jättämään leikin kesken, mutta toinen jaksoi loppuun asti ja pääsi maaliin alkuillasta, noin yhdeksän tunnin puurtamisen jälkeen. Klonkkasimme vielä iltapalapitsoille lähipitseriaan, eikä unta tarvinnut kauan hakea.
Sunnuntaina fiilisteltiin vielä edellisen päivän saavutuksia, vertailtiin mustelmia ja naarmuja, herkuteltiin aamiaisella ja pakattiin tavarat kotimatkaa varten. Ja istuttiin autossa se reilut viisi tuntia.
 |
| Huipulta oli komeat näkymät. // Maalissa kelpaa hymyillä! // Jalat ottivat pientä hittiä, onneksi on hamekausi ;). // Fillariraukat pakittivat koko matkan sinne ja takaisin. // Mustelma vasemmassa polvessa on sieltä pienimmästä päästä... |
Kiitos Tahko, että annoit minun kokea tämän huikean tunteen itseni voittamisesta!
