Wellington eli Windy Welly

Lento Sydneystä Wellingtoniin oli perillä yhdentoista jälkeen sunnuntai-iltana. Vaikka kenttä oli supersöpö melkein maakuntakentän kokoinen minipaikka, eikä samaan aikaan laskeutunut toista konetta, maahantulovelvollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden! Pääsimme lähtemään kentältä kohti kaupunkia vasta lähempänä puolta yhtä...

Olimme varanneet etukäteen vuokra-auton, koska ilman sitä liikkuminen olisi ollut jotakuinkin mahdotonta. Ehdottoman suositeltavaa siis kaikille tuohon maailmankolkkaan eksyville :). Kannattaa sitten vain asennoitua siihen väärällä puolella ajamiseen, se on yllättävän kuumottavaa! Mies meinasi ensitöikseen kolata pysäköintialueen ulosajoportin viereisen kaistan lipputolpan, siis sen siltä pelkääjän puolelta. :D Että missäs ne auton ulottuvuudet menikään..?

Kun väärällä puolella ajamiseen lisätään säkkipimeys ja käsivaihteet (oma auto kotona on automaattivaihteinen), matka kentältä hotellille oli ehkä elämäni pelottavin! Perille kuitenkin päästiin ja onnistuimme myös herättämään hotellin yövahdin, että pääsimme huoneeseemme. Kellon soitosta oven avaamiseen kesti yllättävän kauan, ja vitsailimme Miehen kanssa, että jätkä siellä vetää housuja jalkaan. Kuinka väärässä olimmekaan: rugby-korstonnäköinen, kaksimetrinen jättiläisihminen tuli avamaan oven pelkissä boksereissa! :D Meinasimme tikahtua pidätettyyn nauruun..

Wellingtonin majapaikkamme oli supersympaattinen pubihotelli (The Shepherd's Arms). Huone oli melkein samankokoinen kuin entinen kotimme, ja kylppärissä oli mahtavan iso poreamme. <3 Harmitti oikein, että meillä ei ollut tuossa paikassa kuin se yksi erittäin lyhyt uinahduspysähdys. Matka nimittäin jatkuisi jo maanantai-iltana eteenpäin.

Ehdoton suositus tälle majapaikalle!

Hotellin huudit Wellingtonin yläkaupungilla.

Aamulla nielaisimme huoneen jääkaapista muroaamisen, ja suuntasimme kaupungille. Jalkapatikalla, koska auton pystyi jättämään hotellin parkkiin maksutta, ja keskusta olisi sen verran pieni, että kävellen jaksaisi ihan hyvin. Hotelli sijaitsi Wellingtonin vanhassa osassa, ylempänä mäen päällä. Matka keskustaan oli siis miellyttävää alamäkeä. Sää oli ilmeisen tyypillinen Wellingtonille, parikymmentä astetta lämmintä, synkähköt pilvet taivaalla (mutta ei sadetta) ja tuhoton tuuli. Pitäähän se lempinimi ansaita ;).

Vehreää rinnettä matkalla alas kohti keskustaa.

Paikallinen parlamenttitalo, arkkitehtoninen nähtävyys nro 1.

Olimme valinneet päiväksi kolme aktiviteettia: kaapeliratikkamatka ylös kaupungin rinteille, kävelyä kasvitieteellisessä puutarhassa ja hobittihifistelyä Weta Caves'n minimuseossa. Niin ja välissä toki maistuvaa ruokaa ja kahvittelua.

Täydensimme hotellin "aamiaista" nopeasti kahvilassa ennen nousua ylös kaapeliratikalla. Tuo rata on ollut osa Wellingtonin historiaa jo iät ja ajat (huomatkaa tarkat yksityiskohdat), ja ylhäällä oli myös pienehkö museo aiheesta. Kaksi historiaintoilevaa insinöörikoulutettua --> taattua viihtymistä. ;) Toljoteltiin suunnitelmia radan rakentamisesta, rakennusvälineitä, lehtileikkeitä, vanhoja mainoksia, lippuja yms. varmaan toista tuntia. Hurjan mielenkiintoista! Paljon jännempää kuin jotkut mitättömät kukat tai kansallispuut.. :D Käveltiin lopulta jonkun aikaa myös puutarhoissa ennen paluuta takaisin alas kaupungille lounastamaan.

Kaapelijuna ylös lähtee edelleen samasta paikkaa kuin aktiiviaikoinaan. Turistimaustein toki.

Aivan kuin suurempikin seikkailu odottaisi :D

Rouva ja Welly <3

Kunnostettu ja museoitu alkuperäinen kaapelikärry.

Asiaansa paneutunut museovieras. 

Kyllä insinööri aina museosta mittatikun löytää!

Lisää insinöörirakkautta: tarpeeksi lähellä!

Rinteeseen rakennettuja huviloita kasvitieteellisen puutarhan naapurustossa. Kelpais varmaan mullekin.

Todiste puutarhan puolella käymisestä: erikoinen musta kukka.

Wellington oli hurjan sympaattinen kaupunki: pieni, mutta kuitenkin suuri. Vanhaa historiaa, uutta bisnestä. Ja meri - need I say more? Tunnelma oli leppoisa ja olisimme varmasti viihtyneet pidempäänkin, jos aikaa olisi ollut enemmän. Seuraava majapaikka oli kuitenkin varattu jo samaksi illaksi noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän, joten lounaan ja jälkiruokakahvien, -teen ja -jäätelöiden jälkeen piti auton nokka suunnata kohti Weta Caves'ia, studiota, jossa mm. TSH- ja Hobitti-elokuvien erikoistehosteet ja rekvisiitat on valmistettu.

Taikaa ilmassa keskusaukiolla.

Vanhoja satamavarastoja on uusittu putiikkikäyttöön. Mekin piipahdimme iltapäiväkahveilla yhdessä näistä.

Olimme paikalla noin tuntia ennen sulkemista, ja ilmeisesti juuri saapuessamme olisi alkanut viimeinen opastettu kierros varsinaisen studion puolella. Tämä meni meiltä kuitenkin ohi, joten tyydyimme noin kymmenen minuutin dvd-esitykseen studiosta ja sen historiasta. Kiva sekin oli :). Caves on ihan superpieni, joten vaikka nähtävää on melko paljon, aikaa siellä ei hirmuisesti välttämättä mene. Vaikka saimme me kyllä melkein kaiken jäljellä olevan aukioloajan kulutettua ;). Miehelle ostin matkalahjana Hobitti-aiheisen t-paidan, josta tyyppi oli herttaisen intona. <3 Muut ostokset olisivatkin sitten olleet melko kalliita, sillä paikalla myytiin mm. uniikkeja pienosmalleja elokuvien kohtauksista ja alkuperäisiä propseja leffoista. Jätimme ne suosiolla innokkaimmille keräilijöille.

Muutama taistelukypärä.

Bilbon karvavarpaat. <3

Mies ja Velho.

This is where the magic happens! (+ tuntematon random-turisti)

Minimuseokeikan jälkeen olikin tosiaan aika taas vaihtaa maisemaa. Päämääränä Martinborough'n viinikylä "pienehkön" kukkularivistön toisella puolella. Jos oli edellisen illan ajomatka ollut hullun pelottava, tämä oli jotain vielä kaameampaa. Alun suoran moottoritien jälkeen tie muuttui alppiserpentiiniksi, ja väärällä puolella ajamisen takia pelkääjän puoli on se jyrkänteen puoli.. :/ Nojasin hulluna kohti keskikonsolia ja pidin silmiä kiinni aina kun en tuntenut tulevani huonovointiseksi.. Sanomattakin lienee selvää, että reisilihakset päätyivät järkkyyn kramppiin :D.

Miestä oli ajomatkan alussa alkanut hieman aikaero painaa, mutta mutkaisella vuoristotiellä hän heräsi kyllä takaisin täyteen iskuunsa (olin siis jo etukäteen ilmoittanut, että en lähde ajamaan käsivaihdeautolla väärällä puolen tietä..) ja intoili, kuinka siistiä se ajaminen olikaan. Suotakoon kaikille hupinsa :). Pääsimme kuitenkin kunnialla perille (vaikka olimmekin yhdessä vaiheessa keränneet taaksemme aikas monen auton jonon, jotenkin ei se 80 km/h tuntunut ihan luonnolliselta nopeudelta sille tielle) keskelle viiniviljelyksiä ja loputonta vihreää maisemaa, ja majoituimme superystävällisen mamskin ja papskin bed&breakfastiin Martinborough'n kylän laitamille.

Viinikylästä lisää omana tarinanaan!

Safe and sound, "over the hill".